Puolen vuoden jälkeen paluu Unkariin tuntui mukavalta. Hyvät keväiset muistot (www.letim.fi) vauhdittavat ajatuksia näin syksylläkin. Hienoa, kun nämä seudut ovat osaksi jo tuttuja; Jos sattuu tulemaan paikkoihin, joissa keväällä kävi, tuntuu siltä kuin kulkisi vanhoja jälkiään.
Olen saanut takaisin palavan nuoruuden innostuksen Unkaria kohtaan. Se oli välillä kadoksissa, mutta uusien ystävien kautta syttyi uudelleen. Maan monimuotoinen historia avautuu aina uudella tavalla. Maisema on profiililtaan tasainen, laajoja peltoaukeita riittää. Mäet, vuoret ja harjanteet ovat vähissä, samoin järvet. Elämä voi silti olla paprikan värinen.
Tulisuus ei kuitenkaan täällä häiritse. Unkarilaiset ovat hyvinkin pidättyväisiä. 2000 vuotta sitten olimme yhtenä porukkana tienristeyksessä – unkarilaiset jäivät pitämään leiriä siihen maantienlaitaan, me suomalaiset lähdimme kohti pohjoista, koska ympärillämme oli liikaa hälinää eikä sisu antanut periksi jäädä.
Debrecenissä on alue, joka on täynnä tällaisia elementtikerrostaloja. Laskin, että siellä asuu ainakin 70000 ihmistä, joten yhden talon alakerrassa ympäri vuorokauden avoinna oleva lähikauppa myy varmasti hyvin. Kateeksi käy!
Päivän ohjelmaan kuului mm. Amazing Race, kaupunkisuunnistus. Kuvassa pojat virittelevät laulua yhdellä rastilla. Arvaa mitä lauloivat?
Eilen illalla meillä oli Suomi-Unkari illanvietto Tiimiakatemialla. Nk. fiilikset olivat kyllä kohdallaan. Ilokseni paikalla olivat myös lähes kaikki unkarilaiset valmentajat, joten sain vaihtaa kokemuksia ja kuulumisia monen kollegan kanssa. Verkostot eivät synnny organisaatioiden välille vaan ne ovat aidoimmillaan ihmisten välisiä. Verkostomme Unkarissa on jo todella vahva.
Kotiin lähden täältä hyvillä mielin. Matka on ollut menestys, ja tiimiläiset ovat olleet matkan menestyjiä. Sitoutumisen aste on uskomattoman korkea! Olen nöyrä ja iloinen saadessani valmentaa heitä.
Näkemiin ja kiitos!
